Olohuoneesta kaikuu tanssimusiikki: ”Tule kanssani tyttö, ohoi”. Sairaanhoitaja Teija Riipinen vie Helmiä keinuvaan valssiin. Helmi hymyilee onnellisena ja tanssii taitavasti.

– Tämä on siitä ihmeellinen työpaikka, että täällä maksetaan tanssimisesta ja saunomisesta, Riipinen nauraa.

Tanssin jälkeen Riipinen sanoo Helmille, että otas kiinni, viedään tämä tuoli tuonne Paavon viereen. Kun nojatuoli on kannettu, Helmillä tanssijalka vielä vipattaa.

– Tuus Paavo tanssimaan Helmin kanssa, Riipinen sanoo, ja vetää Paavoa hellästi mutta määrätietoisesti kädestä.

Paavo naurahtaa ja vie Helmin tanssiin.

Riipinen kumartuu Onervan eteen, ottaa katsekontaktin ja kädestä kiinni.

– Onerva, tuuks tanssimaan, hän pyytää hiljaisella äänellä.

Katseyhteys syntyy, ja Onerva lähtee mukaan. Valssi sujuu kuin tanssi.

Muistisairauksiin erikoistuneessa hoivakoti Tupahoivassa Sastamalassa tanssit ovat tyypillinen tapa viettää aamupäivää, koska musiikin taju säilyy monella potilaalla vielä silloinkin, kun sanat jo katoavat.

Tupahoivassa hoidetaan kinestetiikan periaatteiden mukaan muistisairaita hoivakodin asukkaita heidän elämänsä loppuun saakka. Keskimäärin asukkaat viettävät Tupahoivassa kolmesta viiteen vuotta. Kinestetiikka on toimintamalli, joka pyrkii hyödyntämään ihmisen omia, pieniäkin voimavaroja toimintakyvyn säilyttämiseen.

”Kinestetiikassa on tärkeä oppi: mitä enemmän käytät voimaa, sitä enemmän viet voimaa asukkaalta.”

Raija puhuu tänään lähinnä ruotsia.

– Tack tack. Vi ses, hän sanoo.

Raija on viimeinen olohuoneen nojatuolissa, kun muut ovat jo menneet syömään. Hoitajat ovat kuitenkin sitä mieltä, että Raijakin voisi tulla mukaan. Pitkällisen kannustuksen, hitaan vetämisen ja alaselän tukemisen jälkeen Raija seisoo omin voimin ja pitää kiinni rollaattorista, kunnes pyörätuoli saadaan lähelle. Raijan liikuntakyvystä on jäljellä vain vähän, mutta se mitä on, on saatu käyttöön.

– Kinestetiikassa on sellainen oppi, joka on minulle tärkeä: mitä enemmän käytät voimaa, sitä enemmän viet voimaa asukkaalta. Luisista kohdista voi tukea tai tarttua. Mutta heti, kun asukas on jaloillaan, niin päästät irti. Hän hallitsee tasapainon, Riipinen kertoo.

Kun Raija lähtee hoitajan kanssa kohti ruokasalia, Riipinen jatkaa, että vaikka ihminen ei tänään kävele, se ei tarkoita, etteikö hän kävelisi enää ikinä. Tai jos ei pysty kävelemään, pystyy kuitenkin ehkä seisomaan. Ja jos ei pysty seisomaan, pysyy hetken pystyssä hoitajaan tukeutuen.

Tupahoivan yrittäjä Auli Härkälä juttelee, että sana ”nostaa” on suorastaan kielletty Tupa­hoivassa.

– Kun jumppapallolla autetaan ihminen lattialta, kun hän on kaatunut, eihän me siinäkään nosteta, vaan käytetään painovoimaa vetämällä ja liu´uttamalla. Ja sänky saadaan nostettua niin korkealle, että siitä pääsee ikään kuin suoraan seisoma-asentoon.

Härkälä kertoo, että ennen kinestetiikkaa heilläkin nosteltiin, ja työn raskaus tuntui kaikilla jäsenissä. Tupahoivassa oli erityisen jäykistynyt asukas hoidettavana, ja Härkälä lähti kinestetiikkakurssille hakemaan keinoja asukkaan hoitoon. Moni asia loksahti paikalleen.

– Ryhdyin miettimään, että kun istun, miten nousen ylös tuolilta? Perinteisestihän ihmistä nostetaan kainaloista suoraan ylös, mutta itse lähden nousemaan alaviistosta. Kun lähdimme myötäilemään tuolista nousijan omaa liikerataa, niin ylösnousut muuttuivat totaalisesti. Kaikkia helpottaa, kun ihminen pystyy käyttämään omia voimavarojaan, hän sanoo.

Riipinen kertoo asukkaasta, joka heille tullessaan kulki rollaattorilla, eikä päässyt omin voimin tuolista ylös.

– Tänä päivänä hän tekee päivittäin pitkän lenkin, kiipeää saunan lauteille, seuraa radiosta maailman menoa, pukee itse ja käy itse vessassa.­ Kinestetiikan lisäksi hänen tapauksessaan oleellista oli kipulääkitys.

Riipiselle kuuluu Tupahoivan sairaanhoidollinen vastuu. Hän pitää yhteyttä lääkäriin, ottaa näytteet, pistää injektiot ja jakaa viikoittain lääkkeet dosetteihin. Riipinen kertoo, että Tupahoivassa lääkkeetön hoito on aina ykkösasia, mutta kipulääkityksestä pidetään huoli.

– Kun muistisairaalle tulee levottomuutta ja otsa on rypyssä, mietimme aina, voisiko kyse olla kivusta? Pieni kipulääkitys, halauksen ja lempeyden voimalla pienin askelin liikkeelle ja tekemään, Riipinen kuvailee.

– Meille saattaa tulla sairaalasta asukas kovalla lääkityksellä. Noin kuukausi menee uuteen kotiin tutustuessa, ja sen jälkeen usein voimme yhdessä lääkärin kanssa purkaa lääkitystä, Riipinen kertoo.

Usein asukasta rauhoittaa jo se, että Tupahoivassa saa toteuttaa itseään liikkumalla vapaasti, toimimalla ja tekemällä. Rajana ovat vain lukitut ulko-ovet ja aidattu puutarha. Ostoksille, kahvilaan tai retkille mennään saattajan kera.

– Kaikki meidän 16 asukastamme pystyvät tekemään jotain, vaikka pientäkin, hamaan loppuun asti, Härkälä sanoo samalla, kun Armas kuljettaa keskittyneesti vanhoja sanomalehtiä pihan lehtiroskikseen. Suuri kori täynnä lehtiä mahtuu sopivasti rollaattorin päälle.

”Sellaista ajattelua toivoisin muuallekin, että hoitajan ei tarvitse olla auktoriteetti, ei tehdä ylhäältä alas, ei määrätä. Hoitajina me olemme rinnalla kulkijoita.”

Hetken kuluttua Armas palaa kysymään, keitä taloon on tullut.

– Minä olen tämän paikan omistaja yhdessä vaimoni kanssa. Pitäisiköhän hänetkin hakea tähän haastatteluun, hän miettii ja katsoo kysyvästi ympärilleen.

Härkälä tulee hätiin ja pyytää Armasta avuksi lakanaa vetämään, mitä on aika vaikea tehdä yksin.

– Kyl maar, sanoo Armas, ja tarttuu lakanan toiseen päähän.

Armas on tehnyt pitkän uran päivittäistavarakauppiaana, ja on tottunut tarttumaan töihin, hallitsemaan tilanteet ja pitämään huolta siitä, että homma toimii.

Riipinen kertoo, että Tupahoivassa jokaisella saa ja pitääkin olla oma tarinansa.

– Jaamme tarinan, olemme siinä yhdessä, ja jokaisen tarina on totta.

Kuusikymppisellä rouvalla ei ole enää sanoja. Hän puhelee tauotta: välillä mukana on tunnistettavia sanoja, mutta monesti puhe ei ole muiden ymmärtämää kieltä. Puheen rytmi ja sointi on kuitenkin kuin kenellä tahansa ikäisellään: reipas, valoisa ja huumorintajuinenkin.

Puutarhassa rouva ryhtyy pihatöihin ja järjestelee kukka-asetelmaa, vaikka ruukkukanerva lopulta putoaa polun varteen kumolleen. Kun hän lähtee kuljettamaan posliinista kynttilälyhtyä, Härkälä hyppää pystyyn ja rientää pihalle pelastamaan lyhtyä: kuinka hyvä, että löysit sen, olinkin sitä jo etsinyt.

– Niksi on se, että saa asukkaan ajattelemaan, että hänhän tämän hokasi. Kun sen saa onnistumaan, se on niin jess, Riipinen virnistää.

Hän kertoo, että asukas saattaa esimerkiksi unohtaa, mitä vessanpytyllä tarkoitetaan.

– Kun itse kiemurtelet jalat ristissä kovaa pissahätää, ja sanot toiselle, että käy sinä nyt äkkiä ensin, niin asukas saattaa vastata siihen, että onko sinulla nyt noin kova hätä, no hän käy ensin. Niinhän me naiset teemme, Riipinen hymyilee ja jatkaa, että sekin on aika yleistä, että muistisairas ei halua suihkuun.

– Me hoitajat menemme asukkaiden kanssa saunaan ja suihkuun. Kun alat ottamaan vaatteitasi pois, asukas ymmärtää, että nyt mennään naisissa saunaan. Ei kai sinne vaatteet päällä mennä.

Siksi ilta-aikaan Tupahoivassa näkyy kylpytakkisia hoitajia pyyheliinakääröt päässä. Siltähän sitä näytetään, kun on ilta, ja ollaan käyty saunassa.

– Meillä ei käytetä vallankäytön välineitä: työasuja, avainnauhoja eikä nimikylttejä. Sellaista ajattelua toivoisin muuallekin, että hoitajan ei tarvitse olla auktoriteetti, ei tehdä ylhäältä alas, ei määrätä. Hoitajina me olemme rinnalla kulkijoita, Riipinen miettii.

Tupahoivassa hoitajat eivät tee työtä pareina, koska silloin he juttelisivat helposti keskenään ohi asukkaan.

Vaikka Tupahoivassa saa syödä silloin, kun itselle sopii, tänään melkein kaikki asukkaat ovat kokoontuneet lounaalle. Kun ruokalaulu on kajautettu yhteen ääneen, Riipinen istuu pöydän päähän. Jos hän nyt nousisi ja lähtisi, muut pöydässä ajattelisivat, että ruokailu on ohi, ja koko pöytäseurue nousisi myös. Luvassa on perunoita, nakkikastiketta ja salaattia. Pirjo havahtuu yllättäen.

– Alastaro, hän sanoo.

Riipinen ottaa heti kopin aiheesta ja kysyy muilta, ketkä ovat käyneet joskus Alastarolla. Monet alkavat kertoa, että tuttu paikka on.

– Eero, mihin päin tästä lähtisit, jos pitäisi mennä Alastaroon, Riipinen kysyy.

Eero alkaa selvittää reittiä.

Riipinen sanoo, että jokaisen asukkaan täytyy saada tuntea olevansa arvostettu ja rakastettu. On myös tärkeää säilyttää tunne, että on oman elämänsä herra tai rouva, vaikka sitten valitsemalla, syökö tänään vaaleaa vai tummaa leipää, vai syökö ylipäätään nyt, vai joskus myöhemmin.

Riipinen hymyilee, että eräs asukas käy aamuisin viisi kertaa aamukahvilla. Tupahoivassa saa syödä silloin, kun siltä tuntuu. Jos on makeansyöjä, voi napostella vaikka suklaata. Yleisesti ottaen muistisairaus kuitenkin heikentää ruokahalua.

Helmi ja Paavo istuvat samassa pöydässä ja hymyilevät toisilleen. Paavo sipaisee hellästi Helmin poskea. Keittiön ovelta kuuluu laulua.

– Marppa Murtagh on meidän ihana emäntä. Hän laulaa, soittaa, halaa asukkaat ja siinä sivussa laittaa ruuan, Riipinen hymyilee.

Armas on havainnut jotain huolestuttavaa.

– Saattaja, saattaja hei, hän korottaa ääntään. Hän epäilee, että Salmen omatoiminen eteneminen rollaattorilla näyttää liian vaaralliselta.

Matkantekoa seuraava hoitaja Hannele Salmi kiittää Armasta huolenpidosta.

– Ei se mitään. Mä olen täällä töissä, Armas kuittaa.

Korona-aika on harmillista. Tupahoivassakin se rajoittaa elämää, eikä tansseihin ole voinut ottaa elävää bändiä. Perinteinen omaisten puurojuhlakin taitaa jäädä pitämättä. Mutta juhlimista Tupahoivassa ei ole jätetty. Viime viikolla Tupahoivassa vietettiin halloweenia, pukeuduttiin noidiksi ja kummituksiksi, syötiin silmäsoppaa ja tietysti tanssittiin. Muistot talletettiin Facebook-sivulle kaikkien ihailtaviksi.

Henkilökunta jatkoi myöhemmin omiin naamiaisiinsa. Hoitajat hihittelevät, että ne jutut eivät ole painokelpoisia.

– Kaikki me tykkäämme vähän hullutuksista. Hauskaa oli, mutta asukkaiden kanssa juhlia ei voi muistella. Se oli se hetki, Riipinen sanoo hiukan haikeana.

”Ei täällä siksi ruveta unilääkkeitä antamaan, että saataisiin rauha kello yhdeksästä kuuteen.”

Illan tullen elämänmeno Tupahoivassa rauhoittuu. Se viestittää asukkaille, että laskeudutaan lepoaikaan. Nukkumaan mennään sitten, kun väsyttää, ja nukkuminen onnistuu yleensä hyvin. Jos yöllä ei nukutakaan, voi istuskella ja jutella hoitajan kanssa ja haukata vaikka yöpalaa.

– Ei täällä siksi ruveta unilääkkeitä antamaan, että saataisiin rauha kello yhdeksästä kuuteen, Härkälä sanoo.

Hän jatkaa, että usein kinestetiikkaa pidetään ergonomiatemppuna, mutta niin sitä ei voi ajatella. Asukkaan omat voimavarat, joita toimintamallissa hyödynnetään, ovat mitä suurimmassa määrin myös henkisiä.

Tupahoivassa hoitajat eivät tee työtä pareina, koska silloin he juttelisivat helposti keskenään ohi asukkaan. Yksi hoitaja kerrallaan ottaa kontaktin asukkaaseen. Jos tarvitaan apua, toinen hoitaja on silloin hiljaa. Riipinen sanoo, että joskus uuden asukkaan kanssa joutuu tekemään todella paljon töitä, että asukas päästää lähelleen ja hyväksyy. Kun niin lopulta käy, se on Riipisestä aivan ihanaa.

Hän miettii, että on tärkeää, että myös talon johtaja tekee hoitotyötä. Silloin hänkin näkee, mitä talossa tapahtuu ja kuinka kaikki voivat. Kaikista tärkeimpänä hän pitää kuitenkin oikeaa läsnäoloa asukkaan kanssa.

– Että minä olen tässä vain sinua varten. Tässä perheessä kun eletään, niin me olemme toisillemme tärkeitä.

Katso Sairaanhoitajaliiton Youtube-kanavalta video paikan päältä.