Työpuhelimeen on tullut viestejä.

– Vilkaisin niitä jo viikonloppuna, vaikka ei pitäisi.

Nyt maanantaiaamuna sairaanhoitaja Virpi Pahajoki lukee ja kuuntelee viestit ensi töikseen uudelleen. Hän yrittää tavoittaa kahta viestin jättänyttä asiakasta heti kahdeksan pintaan. Ensimmäinen asiakas nimittäin on tulossa Muonion vanhan pappilan vastaanotolle vasta yhdeksältä. Pahajoki nostaa kalenterin eteensä ja selittää.

– Mie katon kalenterista jo valmiiksi, että mulla on ehdottaa aikaa.

– Jos hän on hereillä, sanoo Pahajoki numeroa painellessaan.

Pahajoki tarjoaa aikaa jo saman viikon torstaille. Puhelin tuuttaa aikansa, mutta asiakas ei vastaa.

– Nukkuu, sanoo Pahajoki.

Toisen asiakkaan kanssa on tavattu viimeksi syksyllä ja silloin hän ei ole halunnut jatkaa tapaamisia. On sovittu, että hän ottaa yhteyttä, jos tarvitsee apua. Nyt hän sitten on soittanut. Häntäkään Pahajoki ei vielä aamusta tavoita.

Kolmas viestin jättänyt asiakas toivoo, että mukaan pyydetty työpari ei tulisi vielä seuraavalle käynnille.

– Ymmärrän häntä kyllä. Hän ei halua taas uudelleen kertoa asioitaan uudelle ihmiselle.

Asiakasta kuunnellaan, mutta samalla mietitään myös ammatillisesti, milloin työparin mukaantulo on ajankohtaista ja tarpeenmukaista.

Haastavat asiakkaat on helpompaa hoitaa yhdessä. Yksittäinen työntekijä ei kuormitu niin paljon, ja toinen saattaa löytää juuri oikean tavan lähestyä asioita, jos itsellä meinaavat keinot loppua. Työparina voi toimia toinen psykiatrinen sairaanhoitaja tai joskus myös psykologi.

Torstai on mielenterveystoimiston sairaanhoitajien yhteinen päivä, jolloin tavataan asiakkaita toimistolla tai lähdetään tarvittaessa kentälle.

– Tavallisin asiakkaani on kolmi–nelikymppinen masentunut nainen. Vuosi sitten oli eniten masentuneita ja käytöksellä oirehtivia nuoria. Se vaihtelee, kuvaa Pahajoki.

Työnantaja on kannustanut psykiatrisia sairaanhoitajia aloittamaan uuden ryhmätoiminnan tämän vuoden aikana. Depressioryhmälle olisi kysyntää. Pahajoki itse olisi kiinnostunut vetämään ”olohuoneryhmää”, johon voisivat tulla ne 30–40-vuotiaat naiset, joita hän muutenkin tapaa paljon.

– He saisivat vertaistukea toisistaan, ja olisihan se niin paljon parempi, jos voisin tavata esimerkiksi viittä heistä kerralla. Ja säännöllisesti.

Pitkät välimatkat ja pienet paikkakunnat asettavat ryhmätoiminnalle kuitenkin haasteita: asiakkailla ei ole samanlaista anonymiteettiä kuin kaupungeissa ja ohjaajaresurssit ovat rajalliset. Ryhmäkokoontumisiin ja niiden suunnitteluun menee aikaa, ja psykiatrisilla sairaanhoitajilla on jo ennestään paljon tehtäviä ja tapaamisia.

– Mutta kyllä me motivoituneita olemme, kun on kyse asiakkaitten hyvinvoinnin edistämisestä, korostaa Pahajoki.

Toinen psykiatrinen sairaanhoitaja Jaanamari Leppäjärvi sanoo, että kaksikolla on ”yhdeksän ideaa ja kymmenen keinoa” käytettävissä asiakkaiden mielenterveyden parhaaksi.

Pahajoki pakkaa aamupäivän kotikäyntien tavarat reppuihin. Sitten saapuu Piia Juuso. Hän työskentelee SamiSosterin Mettäterapija-hankkeessa toiminnanohjaajana ja on mukana ensimmäisen asiakkaan hoitokäynnillä. Juusoa kutsutaan luontevasti mettäterapeutiksi.

Muonio-Enontekiön mielenterveysyksikössä ei ole varsinaista päihdetyöntekijää, vaan päihdetyö kuuluu mielenterveystoimiston palveluihin. Mettäterapeutti Piia Juuso toimii usein psykiatrisen sairaanhoitajan työparina päihdeasiakkaiden kanssa.

Mettäterapia on kulttuurilähtöistä ja luonnonläheistä päihdetyötä saamelaisalueella. Rahoittaja on Veikkaus. Mettäterapia on pienryhmätoimintaa sekä ohjausta ja neuvontaa. Päihteidenkäyttäjä tai päihdekuntoutuja pääsee mettäterapian piiriin matalalla kynnyksellä, vaikka itse yhteyttä ottamalla. Asiakas voi olla ensin psykiatrisen sairaanhoitajan tai mettäterapeutin asiakkaana ja häneltä kysytään, voiko toinenkin taho tulla mukaan tapaamisiin.

– Varsinkin pohjoisen ihmisten on paljon helpompi puhua luonnossa kuin neljän seinän sisällä, Juuso tiivistää mettäterapian idean.

Juuso sanoo myös, että vertaistuki on äärettömän tärkeää päihdetyössä.

– Kun asiakas pääsee päihteestä eroon, haasteeksi nousevat usein mielenterveysasiat. Niiden kanssa ei pidä jäädä yksin.

Yhdeksältä tulee ensimmäinen asiakas, hyväntuulinen ja molemmille naisille tuttu mies, joka on ollut kuivilla jo seitsemän kuukautta. Ja sitä ennen juonut kauan.

– Mitä kuuluu?

– Hyvää tietenkin kuuluu.

Miehen olemuksesta näkee, että hän tulee tapaamiseen todella mielellään. Mieli on kuulemma hyvä ja entisestään parantunut, kun mies on jättänyt antabuksen pois. Oudot rintakivut poistuivat lääkkeen lopettamisen myötä. Niskat kuulemma ”paukkuvat”, kun lunta on tullut kolattua niin paljon. Pahajoki muistuttaa puhumaan asiasta seuraavalla lääkärikäynnillä, jotta asiakas saisi ajan fysioterapiaan. Puhutaan ruokavaliosta, välipalojen syönnistä ja kuntoilusta.

– Oon mie käsipainojen kansa alkanut leikkimhän.

Pahajoki ottaa puheeksi ajat, jolloin hän tapasi miehen ensimmäistä kertaa.

– Missään ei ollut hyvä olla, sanoo mies ja kertoo, kuinka taju meinasi lähteä, kun pelkästään istui.

Piia Juuso mainitsee tulevasta mettäleiristä.

– Montako viikkoa siellä ollaan? vitsailee asiakas.

Juuso kertoo, että leirillä ollaan kolme yötä, ja hän on kutsunut ensimmäiseksi illaksi paikalle opettajan opastamaan saamelaisvyön teossa. Seuraavana päivänä lähdetään tunturiin.

– Miltä kuulostaa? kysyy Juuso.

– Pahalta, veistelee mies ja nauraa.

– Mikä sinua arveluttaa siinä? kysäisee Pahajoki.

– Kuhan sanoin, virnistää mies.

– Eli sie lähet mielellään sinne, Pahajoki varmistaa ja siltä se vaikuttaa.

Tunnin keskusteluaika alkaa tulla täyteen.

Valoisa asiakas lähtee, mutta lupaa keskiviikkona poiketa Luovatuvalla mettäterapeutin järjestämillä ystävänpäivän vohveleilla.

Tapaaminen pistää miettimään, pysyisikö asiakas kuivilla, jos hän ei saisi välillä käydä kertomassa tuntemuksistaan ja saamassa kannustavaa palautetta.

Pahajoki kuuntelee puhelimeensa tulleet viestit.

– Mie ruukaan kuunnella aika noppeesti.

Hän soittaa asiakkaalle saman tien takaisin.

Kun puhelu on hoidettu, hurautetaan apteekkiin hakemaan iltapäivän asiakkaiden lääkkeitä. Sitten ajetaan ”kylän pintaan” tutun skitsofreenikkoasiakkaan luo. Hän saa kuukausittaisen pitkävaikutteisen lääkkeensä injektiona käsivarteen. Pahajoki kyselee kuulumiset ja olotilat. Puhellaan myös uudesta sängystä, jotta mies saisi nukuttua paremmin. Asiakkaan tilanne tuntuu olevan varsin hyvä.

– Skitsofreniaa sairastavia tapaamme kerran kuussa pidempään, noin tunnin verran. Otamme tarvittaessa verikokeet, kyselemme voinnit ja katsomme, rullaako arki.

Pahajoki kertoo huomaavansa helposti, jos jokin on vialla. Asiakas saattaa perua tai siirtää sovittuja aikoja, henkilökohtaisen hygienian tai kodin siisteyden kanssa voi olla ongelmia. On tärkeää myös kysellä, onko asiakas käynyt missään, ja onko hänen luonaan käyty. Jos Pahajoki saisi vaikuttaa pohjoisen ihmisten mielenterveysasioihin, hän järjestäisi alueelle jonkinlaisen kolmannen sektorin palvelun, jonka kautta yksinäiset ihmiset saisivat seuraa ja tekemistä.

Palataan vanhaan pappilaan. Pahajoki tarkistaa kalenteriaan. Psykologi on tällä välin soittanut, Pahajoki soittaa takaisin, ja he keskustelevat tutun potilaan tilanteesta. Sitten Pahajoki yrittää soittaa uudelleen aamulla tavoittamilleen asiakkaille. Hän ei vieläkään saa yhteyttä.

Lounaan jälkeen pakataan lääkkeet ja lähdetään ajelemaan kohti Karesuvantoa, sinne on 90 kilometriä. Pahajoki tuuraa terveydenhoitajaa ja käy antamassa injektiot kahdelle potilaalle.

Isoja rekkoja huristaa vastaan useampia. Aurinko paistaa täydeltä terältä.

Pahajoen työmatka Karesuvannosta Jatunin kylästä Muonioon ja takaisin on 160 kilometriä. Siihen päälle tulevat tietysti vielä käynnit asiakkaiden luona. Pahajoki on tottunut ajamiseen eikä se haittaa häntä yhtään. Usein ajaessaan hän kuuntelee äänikirjoja, ja aika kuluu kuulemma kuin siivillä.

Ajaminen ei rasita, mutta psykiatriset sairaanhoitajat kuormittuvat, kun jollakin heistä kolmesta on pitkä vapaa, sairausloma tai vuosiloma. Silloin toiset tuuraavat ja joustavat eikä systeemi ihan toimi. Pahajoki kertoo, että tulevien lomien ajaksi ollaan järjestämässä sijaisia.

– Perjantaina tapaamme pomoja ja puhumme muun muassa tästä.

Sijaisia on vaikea löytää terveyskeskukseenkin ja vielä vaikeampaa on löytää sijaisia psykiatrisille sairaanhoitajille. Psykiatrinen hoitosuhdetyö on luonteeltaan sellaista, että kuka tahansa tuntematon ei voi hommaan ryhtyä. Pahajoen mukaan työn alla on sijaisten järjestäminen esimerkiksi Rovaniemen suunnasta työkierron kautta.

Päivän kolmas asiakas ihastuu ikihyvikseen, kun tapaa Pahajokea pitkästä aikaa.

– Met tunnemma jo niiltä ajoilta, kun olin täällä kotisairaanhoitajana monta vuotta, Pahajoki hymyilee.

Asiakkaan kanssa jutellaan kuulumiset, ja tuikataan injektio pakaraan.

Pahajoki on valmistunut Kemin sairaanhoito-oppilaitoksesta psykiatriseksi sairaanhoitajaksi 1999. Hän on työskennellyt Keroputaan psykiatrisessa sairaalassa kymmenisen vuotta. Muonion ambulanssista on vuoden ja Muonion terveyskeskuksen vuodeosastolta ja ensiavusta vuoden työkokemus. Karesuvannon kotisairaanhoitajana Pahajoki työskenteli seitsemän vuotta.

Neljäs asiakas on nuori skitsofreniaa sairastava mies. Hänelle on hiljattain vaihdettu lääkettä, ja hän on tilanteeseen oikein tyytyväinen. Mies asuu vanhempiensa luona. Tuulikaapissa on pitkä rivi saamelaisjalkineita.

– Tämä niinkö virkistää sopivasti, se vanha passivoitti, mies kertoo.

– No, mitä sie hommaat? kysyy Pahajoki valmistellessaan injektiota.

– Tyhjää toimitan, venkoilee mies hyväntuulisena.

Puheista selviää, että mies tapaa lapsiaan säännöllisesti ja toimii aktiivisesti vapaapalokunnassa. Hän kertoo vielä entisen lääkkeen aiheuttamista huonoista vaikutuksista. Nyt hän on päässyt eroon turhista peloista ja pystyy nykyään liikkumaan paikoissa paljon helpommin. Pahajoki hymyilee paljon ja sanoo miehelle monta kertaa ääneen, miten kiva on, että lääkitys on nyt saatu säädettyä sopivaksi ja lasten tapaamiset onnistuvat hienosti.

Päivän viimeinen asiakas vastaanottaa Pahajoen iloisena. Ihan ensin kävellään huoneeseen, jonka katossa roikkuu kaunis himmeli. Sen nainen on vasta hiljattain saanut valmiiksi ja tekeminen on ollut kovan työn takana. Aivoverenkiertohäiriön jälkitilana käsitöitä rakastavan naisen hienomotoriikka on heikentynyt. Nainen on sitkeästi treenannut kättänsä himmelinkokoamishommissa.

Nainen on sairastanut lisäksi syövän. Hänen liikuntakykynsä on rajoitteinen, ja mieli on ollut matalana. Nyt on vielä sattunut tapaturmakin. Vesijumppaan lähtiessä nainen on muljauttanut nilkkansa ja katkaissut kehräsluunsa.

– Mie olen vain rotkottanut tuossa, sanoo nainen ja viittaa sohvaan päin.

Nainen kertoilee arjestaan ja ajatuksistaan. Pahajoki esittää tarkentavia kysymyksiä mielialalääkkeestä, nukahtamislääkkeestä, käsitöiden merkityksestä. Pahajoki on aiemmin maininnut antavansa asiakkaille paljon tilaa, jotta he saavat nostaa niitä asioita, jotka ovat heille merkityksellisiä. Keskustelua kuunnellessa Pahajoen metodi käy hyvin selväksi.

– No, miten nyt, onko mieliala alhaalla?

– Ko sie viikon istut, huokaa nainen ja viittaa jalan murtumiseen sekä siihen, että koville on ottanut.

Puhutaan tuntemuksista ja tunteista. Nainen alkaa suunnitella tulevaa kuntopyörän selkään hyppäämistä.

– Elä mene yksin kuntopyörällä, mene sillai, että mieskin on kotona, muistuttaa Pahajoki.

– Se siihen vielä hättäilemhään, nauraa nainen.

Puhutaan siitä, miten on käynyt vieraita.

– Kyllä mie sinut ystäväks katon, sanoo nainen Pahajoelle.

Heillä on pitkä asiakassuhde takana.

– Ilman tätä tässä mie en pystyis suhtautumaan valoisasti tulevaisuuteen, nainen sanoo.

Pahajoki sanoo, että on tärkeää, että on ulkopuolinen ihminen, jolle voi välillä purkaa oloaan.

Lopuksi sovitaan vielä seuraava aika.

Tuntuu, että Lapissa on onnistuttu loistavasti matalan kynnyksen tuen tarjoamisessa. Päivän jälkeen sitä jää miettimään, mikä olisi näiden ihmisten tilanne, jos he eivät olisi aikoinaan saaneet nopeasti tukea ja apua. Tai jos he eivät sitä edelleen saisi.